Ei ihmisten koti

Olipa kerran talo, kuulemma Krinki nimeltään, jonka sisälle ei valo koskaan päässyt.

Oli suuret ikkunat ja oli korkea mäki, mutta silti ei päivänvalo milloinkaan uskaltautunut ikkunaluukuista sisälle asti.

Synkkien salaisuuksien talo, kuiskivat jotkut kylällä, ja kiersivät talon kaukaa.

Vaan muuttipa taloon kerran isä, äiti ja pieni poika. Voi kuinka monta huonetta, voi miten kaunis puutarha! Täällä meidän on hyvä asua. Tänne on pikkuveljen hyvä syntyä.

Mutta mistä tämä pimeys tänne lankeaa? mietti perhe. Häädetään se pois.

Vaikka kaadettiin pihalta kaikki suuret ikikuuset ja maalattiin kaikki seinät valkoisella, niin pysyi talo silti pimeyden vankina.

Närkästyneenä seisoi metsänrajassa ikivanha talo. Se katsoi uusia asukkaitaan kummeksuen, torjuen. Kuinka he tänne uskaltautuivat? Eikö minut ole jo aika päivät sitten hylätty?

Laitetaan vitivalkeat pitsiverhot ja lamppuja lisää! Otetaan makuuhuoneeksi yläkerran kammari, sieltä näkyy pihan kaunein koivu!

Keväällä tuotiin uusi vauva taloon. Pienen katse kiersi tiuhaan talon nurkissa. Iltaisin itkusta ei tule loppua millään. Mitä ihmettä se pelkää?

Äreänä seisoi synkkä talo paikallaan. Ettekö jo jättäisi minut rauhaan? Ei minusta enää ihmisten kodiksi ole.

Äiti miksi vinttien ovet eivät pysy kiinni, miksi keinuheppa keinuu iltaisin itsekseen? Äiti, äiti, maakellarissa makaa kuollut ketunpoikanen!

Äiti en varmalla käy yksin ylös nukkumaan!

Hys hys lapseni, vanha talo vaan vähän oikuttelee, vaatii aikaa tottua asukkaisiinsa, tyhjillään kun on täällä seissyt kohta vuosikymmenen. Pää tyynyyn ja unten maille, kyllä meillä on tässä hyvä koti.

Äidin unessa puutarha muuttuu hautausmaaksi. Kasvimaan alla makaa kauan sitten kuolleita olentoja.

Aamuisin talonväkeä väsyttää. Miten voi olla näin hämärää vaikka on jo huhtikuu? Lasten kanssa koitetaan istuttaa kukan sipuleita maahan. Yksikään ei nouse pintaan. Puutarha hylkii elämää, kasvattaa vain kummallista käkkärää.

Poika muuttuu pelokkaaksi, vauva on aina rauhaton. Äiti etkö huomaa kuinka kummitukset katsoo meitä? Talo ei halua, että me asutaan täällä.

Ei kummituksia ole olemassa! tiuskii äiti. Kyllä me täällä viihdytään.

Mutta ukkikaan ei uskalla enää korjata vintin vuotavaa seinää, eikä sisko suostu yökylään, sanoo suoraan että pelottaa liikaa.

Isä siirtää lasten sängyt takaisin alas. Ylhäällä ei enää kukaan nuku!

Syksy saapuu, ja vanha talo seisoo suutuksissaan syrjätontillaan. Jos ette hyvällä ymmärrä lähteä, niin pahalla sitten!

Talo ottaa äidin hampaisiinsa ja päättää näyttää epäilijälle mistä on kyse.

Ensin se vie unet ja tuo tilalle näkyjä, joita ei ole tarkoitettu kenenkään nähtäväksi.

Sitten se napsauttaa auki koko portin sinne minne ihmisillä ei ole mitään asiaa. Ja kenen pää kestää katsoa kun peto on päästetty irti?

Koko ajan se kiusaa äitiä, päivät ja yöt läpeensä. Nappaanko myös lapsesi tälle puolelle, jossa riivatut eivät rauhaa saa?

Vielä viimeisenä keinonaan talo sairastuttaa koko perheen. Se kasvattaa kammottavaa kalmanköynnöstään lattioiden alle ja seinien sisään. Vauva köhii kaikki yöt, isompi ei enää kestä korvasärkyjään.

Eihän tämä voi olla ihmisten asunto! huutaa remonttimies lattiaa avatessaan. Homerihmasto on kasvanut valtavaksi, tällaisia ei näe missään! Täällä ei saa kukaan asua.

Mihin muka päästään? Mitä tavaroita voidaan ottaa mukaan? Kaikki on saastunutta, kaikki jää tänne. Lähdetään äkkiä!

Niin jää vanha talo, kuulemma Krinki nimeltään, seisomaan taas yksinäisyyteensä. Pimeä talo tuijottaa lähtijöitä tyhjillä ikkunasilmillään ja toistaa:

Tämä ei ole ihmisten asunto.

Täällä ei saa kukaan asua.

 

 

Lisää luettavaa