Se vuosi kun äiti hiukan kuoli

Vauva nukkuu, mutta minä en saa taaskaan unta. Olisi pakko nukahtaa, mutta jälleen rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä. Kaukaa korviini kaikuu hiljainen melodia; se taitaa olla tuutulaulu. Lähden alakertaan, ja muu perhe jää nukkumaan hiljaa. Eteisen peilissä vilahtaa jotakin. Kauhu kylmettää ruumiini. Peilinpinta alkaa välkkyä. Minun on pakko katsoa: ihmisenkaltainen hahmo tuijottaa minua tyhjin silmin. Rujo olento siellä heijaa lasta sylissään keinutuolissa.  Katson tarkemmin. Paholainen lopettaa […]

Continue Reading

The Paranoid is Never Completely Mistaken

Äitin kanssa on nykyään kivempaa. Me leikitään samoja leikkejä. Ennen äiti vaan kielsi ja komensi, sanoi ettei metsänpeikkoja muka ole olemassa. Mutta kyllä niitä on. Ne tulee meidän luokse ja näyttää meille paikkoja. Äiti muisti että peikkoja onkin olemassa. Ja keijukaisia. Ja veden olentoja! Vauvaveljen kanssa me nähdään illalla sängyssä kun talon tontut tulee esiin. Joskus meitä pelottaa. Ennen äiti ei uskonut meitä. Nyt äitiäkin vähän […]

Continue Reading

Ei ihmisten koti

Olipa kerran talo, kuulemma Krinki nimeltään, jonka sisälle ei valo koskaan päässyt. Oli suuret ikkunat ja oli korkea mäki, mutta silti ei päivänvalo milloinkaan uskaltautunut ikkunaluukuista sisälle asti. Synkkien salaisuuksien talo, kuiskivat jotkut kylällä, ja kiersivät talon kaukaa. Vaan muuttipa taloon kerran isä, äiti ja pieni poika. Voi kuinka monta huonetta, voi miten kaunis puutarha! Täällä meidän on hyvä asua. Tänne on pikkuveljen hyvä syntyä. Mutta […]

Continue Reading