Se vuosi kun äiti hiukan kuoli

Vauva nukkuu, mutta minä en saa taaskaan unta. Olisi pakko nukahtaa, mutta jälleen rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä. Kaukaa korviini kaikuu hiljainen melodia; se taitaa olla tuutulaulu. Lähden alakertaan, ja muu perhe jää nukkumaan hiljaa. Eteisen peilissä vilahtaa jotakin. Kauhu kylmettää ruumiini. Peilinpinta alkaa välkkyä. Minun on pakko katsoa: ihmisenkaltainen hahmo tuijottaa minua tyhjin silmin. Rujo olento siellä heijaa lasta sylissään keinutuolissa.  Katson tarkemmin. Paholainen lopettaa […]

Continue Reading

The Paranoid is Never Completely Mistaken

Äitin kanssa on nykyään kivempaa. Me leikitään samoja leikkejä. Ennen äiti vaan kielsi ja komensi, sanoi ettei metsänpeikkoja muka ole olemassa. Mutta kyllä niitä on. Ne tulee meidän luokse ja näyttää meille paikkoja. Äiti muisti että peikkoja onkin olemassa. Ja keijukaisia. Ja veden olentoja! Vauvaveljen kanssa me nähdään illalla sängyssä kun talon tontut tulee esiin. Joskus meitä pelottaa. Ennen äiti ei uskonut meitä. Nyt äitiäkin vähän […]

Continue Reading

Nyt loppuu ruikutus!

Postausideoita mietiskellessämme tajusimme, että meillä on aivan liian usein tapana vajota keski-ikäistyvän täti-ihmisen kyyniseen liikakriittisyyteen ajanilmiöitä pohdiskellessamme. Huomaamme useimmiten enemmänkin ärsyyntyvämme kuin innostuvamme asiasta kuin asiasta.  Ja liian usein saamme itsemme kiinni jupisemasta mantraa ”Kyllä kaikki oli vaan niin paljon paremmin silloin ennen..siis silloin joskus 90-luvun alussa.” Vaan nyt on tullut mitta täyteen omaa ruikutusta. Tänään on aika riemuita olemassaolosta täysin rinnoin ja ottaa asiat kerrankin […]

Continue Reading