Se vuosi kun äiti hiukan kuoli

Vauva nukkuu, mutta minä en saa taaskaan unta. Olisi pakko nukahtaa, mutta jälleen rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä.

Kaukaa korviini kaikuu hiljainen melodia; se taitaa olla tuutulaulu. Lähden alakertaan, ja muu perhe jää nukkumaan hiljaa.

Eteisen peilissä vilahtaa jotakin. Kauhu kylmettää ruumiini.

Peilinpinta alkaa välkkyä. Minun on pakko katsoa: ihmisenkaltainen hahmo tuijottaa minua tyhjin silmin. Rujo olento siellä heijaa lasta sylissään keinutuolissa. 

Katson tarkemmin. Paholainen lopettaa laulunsa. Sen katse on läpitunkeva, kolkko. Viileä viima puhaltaa lävitseni. Vilkaisen lasta paholaisen sylissä: hänen silmänsä ovat värjäytyneet kokonaan mustiksi. Minua puistattaa.

Juoksen pois huoneesta, mutta en löydä ulospääsyä. Jokaisesta peilistä tuijottaa puhdas paha. En uskalla katsoa enää mihinkään. Olen eksyksissä.

Ulkona on täysikuu. Tiedän, että se enteilee tuhoa. Puiden ryhmyiset kädet ovat käpristyneet irvokkaisiin asentoihin. Miten järjetöntä on, että puut aina tuijottavat minua?

Äkkiä kuulen äänen, joku nyyhkyttää hiljaa. Lähden kävelemään kohti. Itku yltyy yhä lohduttomammaksi. Harhailen ympäriinsä, mutta en löydä itkijää mistään.

Lapsivuodepsykoosi

Vauvan saaminen herkistää tai horjuttaa monen äidin mieltä. Joillakin mieli alkaa häilyä jopa niin, että aletaan puhutaan häiriötilasta: synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tai jopa lapsivuodepsykoosista.

Tässä kerromme äidin tarinan, joka koki toisen lapsensa synnytyksen jälkeisen mielialavaihtelun varsin rajuna, aina psykoottissävyisenä tajunnan muuntumisena ja depersonalisaationa, eli irtautumisesta arkijärjen realiteeteista.

Äiti kuvaa tapahtunutta paitsi pelottavana psyykkisenä oireiluna myös samalla kehitystapahtumana: tietoisuuden avautumisena, tajunnantilan muutoksena ja jopa henkisenä heräämisenä.

Kauhukuvat ja pakkoajatukset

Väsymys, valvominen jatkuvasti sairastelevan lapsen kanssa ja imetyshormonit saivat pääni täysin sekaisin. Pelottavia näkyjä alkoi vyöryä esiin joka puolelta, ensin öisin, sitten myös päiväsaikaan. Tuntui kuin yöllä näkemättä jääneet unet olisivat tunkeutuneet päivätajuntaani.

Oikeastaan kaikki alkoi kuolleista linnuista. Kun toin vauvan kotiin, näin lintuja kaikkialla, kuolleita lintuja. Aloin pelätä. Minä ajattelin, että vauva otetaan minulta pois, että linnut ovat vauvani kuoleman enteitä. Kuolleita lintuja asettui eteeni minne ikinä menimmekään. Korppeja, naakkoja, mustarastaita, hopeanmustia harakoita. Kerran kerrostalon katolta jopa lensi linnunluita päähäni, kuvottavia nyljettyjen lintujen kellertäviä luita. Merkkejä oli kaikkialla. Minä olin suunniltani kauhusta. Minä olin varma että vauvani kuolee.

Psykiatri Markku Siivola (2004) kuvaa, että psykoottinen oireilu alkaa tyypillisesti pelottavilla kaiken oudoksi muuttumisen tunteilla, vainoharhaisuudella ja tunteesta oman itsen ja muiden unessa olosta. Psykoosissa äidin todellisuudentaju hämärtyy. Monesti äiti tuntee pakkomielteistä ja tilanteeseen nähden kohtuutonta huolta vauvan hyvinvoinnista. Äidillä on yleensä harhaluuloja, jotka hallitsevat hänen käyttäytymistään. Harhojen keskiössä on tavallisimmin juuri vauva. (Äimä Ry 2016)

Oma uudelleensyntymä

Mutta minä luulin väärin, en ymmärtänyt, että merkit eivät ennakoineet vauvani vaan minun omaa kuolemaani. Ei oikeaa fyysistä kuolemaa, vaan henkistä. Sanotaanhan, että äidin pitää synnyttää myös itsensä uudelleen aina saatuaan vauvan. Minun itseni piti henkisesti kuolla ja syntyä uudelleen. Ja yhtenä yönä minä sitten kuolinkin. Tunsin järkyttävän todentuntuisella tavalla, kuinka käsivarsistani, kaulastani ja nilkoistani alkoi valua valtoimenaan verta. En ymmärrä, mitä oikeasti tapahtui. Tunsin vaan puristavan kivun ja katselin kauhuissani kuinka veri pulppusi ulos suonistani. Se oli kamala yö. Verta oli joka puolella, ja minä valuin kuiviin kenenkään puuttumatta asiaan. Vauva nukkua tuhisi vieressäni, eikä huomannut mitään. Kun heräsin aamulla, kaikki oli hyvin. Verta ei ollut missään. Olin puhdas, terve ja elossa.

Tuon elämäni ahdistavimman yön jälkeen oloni helpotti ja pelottavat näyt muuttuivat siedettävämmiksi.

Muuntunut näkökyky vai psykoottista harhaa?

Psykiatri Siivola kiteyttää, että eheyttävä matka itsen tuntemattomuuteen ja pirstaleiksi lyövä matka hulluuteen kulkevat taipaleen yhtä matkaa. Tunnettu alitajunnan tutkija Carl Jung (1985) on kuvannut, kuinka ”Piilotajuisten kuvien maailma saattaa mielisairaan kohtalokkaan sekavuuden valtaan, mutta samalla se on myös meidän rationaalisesta ajastamme kadonneen myyttejä luovan mielikuvituksen perusta. Myyttinen mielikuvitus on tosin läsnä kaikkialla, mutta se on yhtä kielletty kuin pelätty, ja sen vuoksi tuntuu uhkarohkealta kokeelta tai epäilyttävältä seikkailulta lähteä sille epävarmalle tielle, joka johtaa piilotajunnan syvyyksiin.”

Sen kamalan yön jälkeen aloin nähdä asiat uudella tavalla.

Erään kerran metsässä huomasin puiden runkojen alkavan väristä hiljaa. Runkojen ääriviivat alkoivat hälventyä ja sumeta. Jähmetyin paikoilleni ja jäin tuijottamaan muuntuvaa maisemaa. Silmiäni alkoi kirveltää, ja kaikki värit alkoivat muuttua liian kirkkaiksi. Läheisten puiden runkojen kaarnapinnat alkoivat pehmentyä: ne muuttuivat virtaavammaksi, jollain lailla läpinäkyvämmiksi, eteerisemmiksi. Myös metsän värit muuttuivat erilaiseksi: en ole koskaan nähnyt niin väkevänä hehkuvia tai utuisenlumoavia sävyjä; ne värit eivät olleet tästä maailmasta.

Puiden, maanpinnan ja taivaan rajat alkoivat hälvetä: ne sulautuivat pikku hiljaa toisiinsa. Valoa tulvi silmiini yhä kirkkaampana, oloni oli ylivalaistu. Silmiini sattui, mutta halusin katsoa mitä tapahtuu. Sitten, aivan odottamatta tuntui kuin näkymätön neula olisi puhkaissut pupillini: äkkinäinen viiltävänkirvelevä pistos kummankin silmän keskustaan. Silmistäni alkoi tulvia jääkylmää vettä. Jollain oudolla tavalla nautin kivusta. Pupillien puhkeaminen sai silmäni sietämään tuota outoa loistetta paremmin; kirvely ja arkuus helpottivat. Vähitellen veden virtaaminen tyrehtyi.

Sitten tapahtui jotain järjellä käsittämätöntä.

Puiden pinnalta ja syvempää sisemmältä alkoi nousta esiin olentoja. Omituisia, ikiaikaisia olentoja – kummastuttavia pienenpieniä puuaineesta koostuvia äänettömiä ja aineettomia eläjiä, jotka varovasti näyttäytyivät puunrunkojen eri osista. Niitä hivuttautui esille joka puolelta. Kaarnasta näyttäytyivät omat karheapintaiset hahmonsa, oksilta ja oksanhangoista omansa, lehdistöstä keveänilmavat haltijahahmot ja havupuista jäyhänjämerät neulasolemukset. Minä näin, että nämä aavemaiset otukset eivät itsessään olleet fyysistä ainetta, kaarnaa, runkoa tai lehvästöä, vaan jotakin hienovaraisempaa, kevyempää ja aineettomampaa. Kenties ne olivat oikeita metsän haltijoita? Kuinka järjenvastainen ja kauhistuttava näkyjen sarja – mutta silti samanaikaisesti jollain lailla niin ilmeinen ja tuttukin – kuin suoraan satumaailmasta ja lapsen mielikuvituksesta.

Mieleeni palautui samalla, että olen aikaisemminkin ollut tekemisissä tällaisten olentojen kanssa, nimittäin varhaislapsuudessani.

Uusi havaintokyky

Siivolan (2004) mukaan kaikkia depersonalisaatiokuvauksia yhdistää uudenlaisen havainnoinnin avautuminen. Jos herkistynyt ihminen ei yritä pakolla sijoittaa havaintojaan mihinkään rationaaliseen järjestelmään, hän oppii kuulemaan hiljaisemmatkin äänet maailmasta.

Psykiatri puhuu depersonalisaatiotilassa tehtyjen havaintojen merkityksestä; hänen mukaansa tilaa ei tule suoralta kädeltä leimata harhaiseksi ja sairaaksi – kyse voi olla kyvystä hahmottaa todellisuutta laajemmin kuin mihin psyykeltään ”terveeksi” katsottu ihminen yleensä pystyy. Parhaassa tapauksessa depersonalisaatio voi toimia porttina sinne missä pienet lapset vielä elävät, sinne mistä unet, myytit, taiteet ja uskonnot saavat elinvoimansa.

 

”Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla

 pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut?

Kun oli lapsi, puhelit meille pitkiä puheita,

katseesi oli viisas.

  Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuivat lapselle kieltään,

ja lapsi vastasi soperrellen luomakunnan kieleen.

– Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden:

kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä.

Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja,

tahtoisimme töytäistä sinut unestasi, kuollut.”

– Edith Södergran

Pikkuhiljaa opin katselemaan näkyjäni tottuneemmin, ja jopa nauttimaan niistä. Sinä kesänä muuten löysin neliapiloita enemmän kuin koskaan. Lähipiirini ihmetteli, kuinka aina pystyin poimimaan useita, jopa kymmeniä neliapiloita jokaisesta ruohikosta. Se oli helppoa, koska ne näyttäytyivät minulle neonkeltaisina hehkuen. Jotenkin ne myös antoivat minulle uskoa siitä että selviän.

Vähitellen pelkotilat ja näyt harvenivat ja heikkenivät, ja kykyni katsella moisiin maailmoihin lähes unohtui. Turruin takaisin arkipäiväisyyteen, huikaisevat mutta kovin raskaskulkuiset hengen maailmat haihtuivat vauvavuoden jälkeen kuin tuhka tuuleen. Ehkä siis paranin, ainakin muiden mielestä.

On vaikea määritellä missä raja sairastumisen ja tervehtymisen välillä kulkee. Yhteiskunnan määritelmä saattaa poiketa rajustikin itse sairastuneen omasta kokemuksesta.

Itse ajattelen, että en ole enää koskaan entiseni: miten tällaisesta kokemuksesta ylipäänsä parannutaan? Voiko siitä parantua? Toki olin helpottunut, että pahin pimeys poistui vähitellen. Silti tajusin, että vasta sairastuminen avasi silmäni kokonaan. Ja minulle jäi tieto, että silloin kun olin harhainen – kuten sitä nimitetään – näin todellisuuden sellaisena kuin se oikeastaan on.

Lähteet:

Jung, Carl, 1985. Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY : Helsinki.

Siivola, Markku, 2004. Depersonalisaatio – itsetuntemuksen pelottava taival. Psykoterapia 3/2004, 194-202.

Södergran, Edith, 1925. Otteita runoista ”Lapsuuteni puut”  ja ”Oi taivaan kirkkautta”. Kokoelmateoksesta Runoja. WSOY: Porvoo.

Äidit irti synnytysmasennuksesta Ry: http://www.aima.fi/psykoosi.html. Luettu 5.5.2016.

Lyhennetty versio jutusta julkaistu aiemmin Voi Hyvin-lehdessä 4/2017.

Lisää luettavaa