O’ mother with your sagging belly – eli ylistyslaulu vatsamakkaroille

Hyvä hiljattain lapsen saanut äiti,

Painautuuko sinunkin housujesi vyötärönauha syvälle taikinaisten vatsamakkaroittesi loputtomiin uumeniin? Riippuvatko sinunkin arpiset rintasi raskaina maidosta keskivartalosilaviesi yllä julkeasti lepäillen? Entä mitenkä on lapsenpäästäjän lantiosi laita? Saammeko arvata: eivätpä taida ne ennen raskautta hankitut superskinny-farmarit enää milloinkaan päästä ulkoilemaan melkoisen merkittäviin mittasuhteisiin levinneen ahteristosi yllä!

Niinpä niin, mutta samanaikaisesti olet varmasti pistänyt merkille, kuinka eräs Cambridgen herttuatar, Catherine nimeltään, astui toisen lapsensa saatuaan synnytyssalista ulos hehkeämpänä ja hoikempana kuin koskaan, kasvot onnesta (ja onnistuneesta meikistä) hehkuen, upean tuuheat kutrit vienosti tuulessa leyhyen, sirolle uumalle sensuelliesti laskeutuen. Tai kuinka eräs henkäyksenhento jalkapallovaimo, Victoria Beckhamiksi kutsuttu, muuttuu koko ajan sorjemmaksi ja säihkyvämmäksi pienokainen toisensa jälkeen? Ja lienetpä senkin huomannut, kuinka tämän maailman kaikille himofitness-Instagram-puolijulkkiksille viikon palautumisaika synnytyksestä tuntuu olevan kuin ikuisuus konsanaan! Näissä piireissähän synnytyslaitokselta kotiutumispäivänä ladataan someen kuva – ei tietenkään söpöstä vauvelista – vaan omasta lankunlitteästä, korsetinkireästä keskivartalosta, rintavarustus tietysti entistä törrömmällä!

Vaan ei, eihän ole meidän tavallisten mammojen osana hehkua maailman areenoilla – tunkuahan sinne tulisi! Päinvastoin,  väljähtäneiden vartaloidemme vääjäämättömänä osana on vajota vuosien ja maan vetovoiman vaatimuksesta aina vaan latteammiksi, laajemmiksi ja levähtäneemmiksi. Puhumattakaan pärstästämme, jota väsymyksen viiltävä piiska ruoskii yhä ryppyisemmäksi ja räjähtäneemmäksi, tahi hormonimyrskyjemme harventamista hiuskuontaloistamme, joiden viimeisetkin sähköistyneet suortuvat  pirullinen puhuri liiskaa aina vaan napakammin päänahkaa vasten.

Onneton on tavallisen tantan osa. Ei kohtalon käsi kauneusgeenejä kelle tahansa jakele, eikä plastiikkakirurgi palkatta rasvaimuihin ryhdy. Tokihan asialle voisi itsekin jotain kai tehdä, mutta missä välissä? Ai silloinko kun nuorimmainenkin on tuntikausien tuutulaulutaistelun tuoksinassa köytetty kalsareistaan kehtoonsa, ja kun yhdenkin vatsalihaksen vääntäminen tuntuu vuorikiipeilyltä viiden ahkion kera? Vai silloinko pitäisi pururadalle pyrähtää, kun pienokaiset ovat tahkonneet toisiaan tunnin turpaan ja juuri nuukahtaneet nuolemaan haavojaan hetkeksi, tai tuupertuneet tuijottamaan Teletappeja telkusta – ja kun ainut ajatus joka pitää sinut järjissäsi on muistijälki siitä jääkaapissa lepäävästä, sinua päiväuniaikaan odottavasta jäätelökermakuorrute-marsipaanitötterötäytesokerimunkista?

Ei, yksiselitteinen vastauksemme on: ei pidä, ei sitten laisinkaan. Siispä ihanaiset imettäjäihmiset, irrottautukaamme itseruoskinnan iljettävästä ikeestä ja antautukaamme armollisemman tarkastelutavan valtaan! Miettikäämme mieluummin miten miellyttävästi kuvailisi meitä oma naperomme, tuo mykkä maitoparta, puhumaton piimäsuu, jos hänelle hetkeksi sanat annettaisiin. Sillä kuka voisikaan ihailla sinua pyyteettömämmin, ja rakastaa tuota pehmoista ruokaa tarjoavaa ruumistasi rehellisemmin kuin oma lapsesi?

Arvoisat Naiset, vaihtakaamme näkökulma tyystin ja katsokaamme itseämme jatkossa mieluummin lapsukaisen lempeän armollisin silmin. Jos pikkuvauvat osaisivat puhua, panemme vaikka päämme pantiksi, että he luonnehtisivat rakkaita ruokkijoitaan  läpeensä runollisesti;  ylistäisivät synnyttäjiään Shakespearen seuraajain sulokkain sanoin:

Holy mother, now smile on your love,
O glorious muse that bore me from the womb,
O mother with your sagging belly
Now wear your nakedness forever, white flowers in your hair
Allen Ginsberg
(otteita runosta Kaddish)
 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lisää luettavaa